Lähdetään faktoista: välillä haluan kuolla. Kyse ei ole sitä, että elämäni olisi niin sietämättömän raskasta. Usein se vain väsyttää. Asiat tuntuvat merkityksettömiltä ja energian etsiminen merkityksettömiin askareisiin uuvuttaa minua entisestään. Muistan kuitenkin, missä tilanteessa olin pahimmillaan ja missä sen jälkeen, eikä tämä ole mitään siihen verrattuna. Elämä on useimmiten ihan kohtalaista.

Huonot päivät kuitenkin varjostavat hyviä. Kun huonoina päivinä jätän asioita tekemättä, hyvistä päivistä tulee liian täysiä ja stressaavia. Vaikka aamu olisi ollut hyvä, olen illalla ylirasittunut ja vajoan itsetuhoisiin ajatuksiin. Tämä toistuu usein ja korostuu hormonikierron mukana.

Olen kalenterien, lukujärjestysten, aikataulujen ja tarkkojen suunnitelmien ystävä, eikä epämääräinen ”anna aikaa” motivoi minua. Tarvitsen deadlinen. Päivän, jolloin voin paremmin. Tai jos en voi, voin sanoa yrittäneeni ja todenneeni sen mahdottomaksi. Viiden vuoden kuluttua saan hakea terapiaa uudelleen. Mikäli edelleen viiden vuoden päästä koen elämän arvottomaksi ja merkityksettömäksi, ja mikäli Kela tai mikä taho asioista silloin päättääkin katsoo, että en ole uuden terapiajakson arvoinen, annan itselleni luvan luovuttaa. En sano, että se olisi väistämättä kuolemista. Enemmänkin ehkä yrittämisen lopettamista.

Viisi vuotta on pitkä aika yrittää, mutta sen olen itselleni velkaa. Ja vaikka en yleensä koe, että voimakeinoilla voidaan saavuttaa mitään hyvää, tässä tilanteessa elämänhalun kahlitseminen läheisyyteeni on mielestäni oikeutettua. Juuri nyt näen sen eläimenä häkissä. Hyvinä päivinä se tulee mielellään ulos, kiipeää olkapäälleni ja osoittelee maailmasta kiinnostavia asioita. Huonona päivänä se hyppii kaltereita vasten ja yrittää kaikkensa päästä karkuun. Joskus sen onnistuukin karata. Lukitsen oven huolimattomasti tai tajuan liian myöhään, että se ei olekaan tänään tarpeeksi hyvällä tuulella päästettäväksi ulos. Toistaiseksi olen kuitenkin saanut sen aina kiinni viimeistään kotitaloni alaovelta. Toivon, että saavutan vielä tilanteen, jossa häkkiä tai edes valjaita ei tarvita, vaan elämänhalu haluaisi pysyä mukanani pakottamatta.